Tallinnan tuliaisia

Muistatteko ajan, jolloin ikä ilmoitettiin kuukauden tarkkuudella? Jolloin vuotta rytmitti oman syntymäpäivän odottaminen? Miten odotus lisääntyi kohisten tärkeän päivän lähestyessä? Miten kihelmöivältä tuntui olla kymmenen vuotta yhdeksän sijaan? Mikä taika syntymäpäivään sisältyikään. Se oli nahanluomispäivä. Päivä, jolloin vanha pyyhkiytyi pois ja antoi tilaa uudelle. Kaikki oli mahdollista.

Minulla on teille salaisuus: ei ole vielä liian myöhäistä vallata syntymäpäivää takaisin itselleen! Otin tänä vuonna syntymäpäivän lomana ja synttärit tulevat olemaan lomapäiviä tästä ikuisuuteen. Oma, ikioma synttärilomapäivä, jonka voi täyttää niillä asioilla, joista pitää. Puolisoni oli viime vuonna synttärilomalla ja siitä se idea sitten lähti. Isoveljeni synttäriloma oli aamu-uinti ja pyörälenkki. Minä vietin syntymäpäivän tänä vuonna matkoilla, eli kävin ystäväni kanssa Tallinnan Fotografiskassa katsomassa Kristy Mitchellin näyttelyn.

Pidän Tallinnasta. Olen käynyt siellä viitisen kertaa ja joka kerta kaupunki on erilainen. Work in progress. Jälleenrakennus saa aikaan sen, että kaupunki on aina uusi. Jotain on kadonnut ja jotain uutta tullut tilalle. Pidän siitä, miten ennakkoluulotonta ja hauskaa arkkitehtuuria Tallinnassa näkee! Samaa oivaltavuutta näkisin mielelläni myös Suomessa.

Samaistun Tallinnaan. Ihminenkin on alati muuttuvassa tilassa. Work in progress. On ok purkaa ja luoda uutta. On ok palata vanhaan ja entisöidä. On ok olla hieman kesken ja matkalla.

Tämä syksy on ollut itselleni kummallinen paluu vanhaan. Jälleenrakennan itseäni linkovuosien jäljiltä. En tiedä, mihin nostokurjet minut vievät. Saatan purkaa ja luoda uutta. Saatan palata vanhaan. Haluanko valokuvata? Vai tehdä vihdoinkin sen, mitä en ole aiemmin uskaltanut? (Eli siirtyä lehtien konseptointiin ja ideointiin. Tämä ajatus on edelleen sellainen, jonka uskallan sanoa ääneen vain sulkujen sisällä. Eihän kukaan lukenut sitä?) Vai tulisiko minusta sittenkin huonekalukauppias?

Luin kesällä lehtiartikkelin naisesta, joka oli kokenut monta menetystä lyhyessä ajassa. Yksi lause resonoi vahvasti. Se meni jotenkin näin: “(Menetysten jälkeen) en osannut enää elää samalla tavalla kuin ennen.” Samalta tuntuu minustakin. Vanha tuntuu vieraalta, mutta mitään uuttakaan ei ole tullut tilalle. Olen kuin kutsumaton vieras eteisessä kopistelemassa.

Näyttely oli ajatuksia herättävä, pysäyttävä ja ennen kaikkea inspiroiva. Kristy Mitchellin Wonderland-sarja on syntynyt surutyöstä, joka seurasi hänen äitinsä kuolemaa. Surun kannalta resonoivin (ja ainoa) kuva oli minusta Once Upon a Time. Mitchellin äiti oli äidinkielen opettaja, jonka kaunista iltasatuja lukevaa ääntä Mitchell jäi kaipaamaan. On helppo samaistua aikuiseen lapseen, joka on yksin kuopassa tuttujen satujen kanssa.

Samassa jatkumossa teos The Fade of Fallen Memories heräsi henkiin, kun kuuli taiteilijan ajatuksen teoksesta. Kuva on sarjan viimeinen, jossa astutaan pois Wonderlandista. Näinhän se menee. Suru väistyy ja on aika siirtyä eteenpäin.

Se on pakko vielä mainita, että monen vuoden surutyöksi Wonderland on yllättävän iloton. Jos ja kun sarjan inspiraationa on ollut yhteiset lukuhetket ja taiteilijan äidin elämäntyö kirjallisuuden opettajana, olettaisin sarjassa olevan myös leikkisämpiä ja iloisempia kuvia. Surussakin on jotain kaunista ja iloista, kun menetys väistyy ja tekevät tilaa hyville muistoille.

Vaikka näyttely ei resonoinut minulle surukulmalta, pidin siitä erittäin paljon. Teosten avaama maailma on kaunis, rauhallinen ja seesteinen. Siinä on jotain samaa kuin omassa sisäisessä maailmassani ja silti se on aivan jotain muuta. Tästä näyttelystä tulin ulos vaikuttuneena, mutta erityisesti inspiroituneena. Valmiina käärimään hihat.

Suosittelen erittäin lämpimästi synttärilomaa, Tallinnaa ja uutta Fotografiskaa!