Matkamasennus, eli miten erilaisista laareista ammennamme

Keväällä podin pientä matkamasennusta, ensimmäistä laatuaan. Olen viime aikoina altistanut itseäni matkustamisen iloille, sillä totta vie olen enemmän tuliaistyyppiä kuin matkustavaa sorttia. Siedätyshoitona vietin huhtikuiset ihanat päivät keväisessä Kööpenhaminassa, mutta kotiin palatessani koin yllätyksen. Tunsin matkan päättymisestä alakuloa.

Aiemmin olen kuullut lausuntoja, että matkustamisessa parasta on palaaminen kotiin. Aavistuksen tästä olin jo saanutkin. On huikeaa huomata, miten armollisilla ja tuoreilla silmillä omaa elämäänsä peilaa matkan jälkeen. Niin oman maan infrastuktuureja (vesi! vessat! saavutettavuus!) kuin oman henkilökohtaisen elämänsä vivahteita (koti! perhe! ystävät!). Tämän näkökulman voi saada vain käymällä välillä kaukana ja palaamalla takaisin.

Nyt näyttää kuitenkin pahasti siltä, että meiksin matkustusvihtaan on kustu. Pöytämme ympärille oli kokoontunut joukko hyviä ystäviä ja kerroin heille Köpiksen jälkeisestä masennuksestani. Vaiva tunnistettiin heti. "Aa joo, se on tosi paha, tulee aina reissun jälkeen!" "No katsos, se helpottaa sillä, että varaa heti reissun perään uuden matkan, niin ei pääse ahistamaan niin pahasti." "Kyllä! Aina pitää olla uusi matka tiedossa!"

Mitä helvettiä? Luulin, että matkustamisen piti tuoda iloa elämään, ei viedä sitä!

Meet the Vikings / National Museum of Denmark

Kööpenhaminassa käynti saa kyllä suomalaisjuntturan masentumaan ilman matkustusmasennussyndroomaakin. Kävin Tanskan kansallismuseossa tutustumassa tanskalaisten historiaan ja upeaan valokuvanäyttelyyn Meet the Vikings, jossa on kuvattu tunnettuja viikinkejä sellaisina kuin heidän oletetaan olleen.

No näyttely oli upea, aivan upea. Rakennetut kuvat viikinkeistä olivat vaikuttavia, mutta erityisen vaikutuksen teki Tanskan historia ja sen esillepano. Siinä viikinkikorujen ja kultarahakasojen keskellä vaeltaessa, oli ilmiselvää, miten erilaisista laareista eri kulttuurit ammentavat. Pienellä hyväntahtoisella häpeällä muistelin käyntejä kotimaan kansallismuseossa. Ei ole suomalaisilla ollut kuin sisunsa. Pienikin maasta irronnut rikkaus on pois viety, mutta sisua eivät ole voineet meiltä viedä muille maille vierahille.

Älkää ymmärtäkö väärin. En haikaile krumeluurisempaa kansallista historiaa, en kultakolikkokasoja tai viikinkikuninkaita. (Tosin minähän olen itse asiassa itsensä viikinkikuningas Harald Blåtandin jälkeläinen. Se on toki sivuseikka, mutta ehdottomasti mainitsemisen arvoinen. Ei siis mikään ihme, että tunnen oloni kotoisaksi norjalaisella vuorella. Minussa kun virtaa väkevä viikinkiveri.) Kun on isompi laari, mistä ammentaa, on myös helpompi rakentaa vahvaa kansallista identiteettiä ja itsetuntoa rikkauksien päälle. Totta kai Köpis on pohjoisen designin pääkaupunki, tuollaisella kultakolikkolaarilla sietääkin olla!

Kun laareissa on hieman vehnänjyviä, ruosteinen rintaneula ja sydänverta, on vaikeampi olla sellai sopivasti ylpeä ja huoleton. Katajainen, sisukas kansa, perkele. Oi että, miten odotan sitä päivää, että suomalaisuus löytää kuplivan ilon ja ylpeyden omasta maastaan. Olisi jo Aku-Suomen aika huomata, että aika hanhina tässä ollaan jo pidemmän aikaa vedelty. Haluaisin itsenäisyyspäivän olevan toivoa tuikkiva päivä syksyn pimeydessä. Iloista kiitollisuutta! Sinilippumerien siivittämänä juhlisimme ihan huikeaa kansallista menestystarinaa, jota ei muuten olisi pelkällä hyggeilyllä ikinä rakennettu.

-

Nyt kun matkamasennuksesta on jo puolisen vuotta, saattaa olla aika miettiä seuraavaa steppiä. Mitäs mieltä olette, uskaltaisiko tällainen antimatkustelija mennä Pariisiin? Iskeekö sieltä palatessa pahakin matkamasennus?