Kaduttaako konmarinointi?
Konmarinointi. Karsiminen. Kuolinsiivous. Minimalismi. Hukumme tavaraan ja tavaramäärän hillitsemiseksi on keinoa, jos jonkinlaista. Roina, kama, sälä, roska. Pois vaan ja kiertoon. Kaverille, kierrätykseen, sekajätteeseen.
Mutta mitä jos kaduttaa?
No kyllä kaduttaa. (Tosin kysyin instaheimoltani kaduttaako ja heimossa oli yksilöitä, joita ei ole kaduttanut! Katumattomat olivat kuitenkin selkeässä vähemmistössä.) Jos ei kaduta heti, niin kaduttaa vuosien päästä. Katumisen mahdollisuus kuitenkin sivutetaan herkästi tavaran karsimista käsittelevissä teksteissä. Luulen sen johtuvan siitä, että aktiivisemmin tavaran karsimisesta keskustelevat he, jotka tekevät sitä parhaillaan. Siinä vaiheessa katuminen on teoreettinen ongelma, johon on helppo keksiä ratkaisu. Siitä voi ottaa kuvan! Voin leikata lempipaidan riekaleen talteen! Antaa mennä vaan, kerran se kirpaisee!
Katumiselle ovat alttiita ne tavarat, joihin liittyy tunneside. Jos päätös tavaran jatkosta on tuskaisen vaikea tehdä, kannustaisin valitsemaan säilyttämisen luopumisen sijaan. Sillä tavaraa riittää kyllä karsittavaksi, lupaan sen! Parempi säilyttää kuin katua!
Ensimmäinen karsinta, 2013
Tein ensimmäisen ison karsintakierroksen seitsemän vuotta sitten muuttaessamme neliöstä kolmioon. Uusi koti oli pienempi ja tavarasta piti luopua isolla kädellä. Se kierros oli helppo. Olimme tällöin olleet yhdessä kolmetoista vuotta ja ensimmäistä kertaa kävin kriittisellä silmällä sen hetkisen omaisuutemme läpi. Tässä muutossa karistimme opiskelija-ajan lopullisesti jaloistamme. Sälää oli, mutta se oli sellaista sälää, josta oli ilo luopua. Tavaraa lähti kiertoon paljon.
Kaduttiko myöhemmin? Suurimmaksi osaksi ei, mutta myös katumusta on tullut harrastettua. Suurin virhe oli muutamasta pehmolelusta luopuminen. Arvioin näitä pehmokavereita nimittäin väärässä kontekstissa. Lelut olivat lapsieni pehmolelujen joukossa. Ja niitähän riittää, niitä karvaelukoita. Siinä lähti kiertoon turre jos toinenkin.
Minusta ongelmani oli - näin jälkikäteen on helppo viisastella - että lapsieni lelutulvan joukossa oli oma lempipupuni ja isoveljeni minulle ja veljelleni antama smurffikaksikko. Lapseni eivät leikkineet niillä koskaan, joten luovuin niistä.
Ja on kuulkaas kaduttanut! En ottanut näistä kuvia, mutta mikään valokuva ei voisi korvata sitä tunnetta, kun ottaa lempipupunsa tiukan paikan tullen kainaloon. Smurffit taas, varsinainen emämoka sekin. En ollut isoveljen kanssa läheinen, mutta yhtenä jouluna saimme poikkeuksellisesti häneltä lahjat. Minun paketissani oli pehmeä Smurffiina ja Kaunotar-saippua; veljeni paketista löytyi Smurffi ja Kulkuri-saippua. Kaunotar oli siirtokuvana saippuan päällä ja muistan, miten hiljalleen haalistuva kuva saippuan pinnassa oli suuri aarteeni, kunnes jäljellä oli vain vaalea pala saippuaa.
Kun veljeni kuoli, surukukkien valinta oli helppo: sinistä ja valkoista.
En tietenkään tarvitse Smurffiinaa ja Smurffia muistaakseni isoveljeäni, mutta silti kaduttaa.
Muuten tämä karsinta oli oikein onnistunut projekti. Mahduimme karsinnan ansiosta hyvin pienempään asuntoon. Toki sain pientä palautetta lapsilta muutamista leluista (kampauspään poistaminen oli kuulemma julmaa, itse sanon, että sellaista suttutukkaa ei kellään ole ikävä), mutta suurimmaksi osaksi kukaan ei ole jäänyt elämästämme kadonneita tavaroita kaipaamaan.
TOInen karsinta, 2015-2016
Kaksi vuotta tästä muutimme taas, eli viisi vuotta sitten. Kahdessa vuodessa ei tavaramäärä ollut päässyt vielä ryöpsähtämään, joten muuttoon ei liittynyt samanlaista massiivista läpikäyntiä. Ei sille olisi energiaa riittänytkään, kun remontoimme muuton alla nykyistä kotiamme.
Vuoden päästä lähdimme putkiremonttievakkoon ja kamaa kulki taas käsien läpi. Otimme evakkoasuntoon vain tarpeellisimman esineistön, eli sohvatyynyt, pari astiaa ja vaatteet. Opettavaista oli huomata, että ainoat asiat, joita kävimme putkiremontin keskeltä etsimässä oli esikoisen kasviokansio ja kuopuksen teini-ikäinen mutanttininjakilpikonna -naamiaisasu.
Karsimisen kisällistä mestariksi, 2018
Äitini kuoli keväällä 2018 ja edessä oli todellinen karsimisen koitos: lapsuuskodin läpikäynti.
Näin jälkiviisaana neuvon muita, että fiksuin tapa hoitaa tämä olisi ollut käydä poimimassa itselleen tärkeimmät esineet talteen ja antaa ulkopuolisen tyhjentää talo. Tällöin ei olisi joutunut kohtaamaan jokaista esinettä, ja samalla niihin liittyviä muistoja, silmästä silmään. Vaikka on ilmiselvää, että kulahtanut neulepusero menee lavalle, siihen tarttuminen tuo samalla mukanaan muiston siitä, miltä se tuntui päällä, muistaa mummon, joka neuloi puseron. Ja sen miten myöhemmin ärsytti, kun neule välillä pilkotti varastolaatikossa.
Isäni oli aloittanut tavaran läpikäynnin etupainotteisesti ja tehnyt sitä useamman vuoden aikana. Äitini kuollessa oli kuitenkin edelleen paljon kamaa, jotka piti käydä läpi. Minusta kuoriutui todellinen suvun ullakkonainen, eli tavaroiden pelastaja. Harmi vaan, että asumme rivitalossa, jossa ei liiemmin tyhjää säilytystilaa ole.
Vaikka olin kova pelastamaan suvun tavaroita, urakan jälkimainingeissa kaduttaa silti. Erityisesti kaivelee ompelupöytä. Ompelupöytä, jota olin aina rakastanut. Ompelupöytä, jonka pinnassa oli upeaa intarsia-kuviointia, kuten mittanauha pöydän reunassa. Ompelupöytä, jossa oli kauniit kiemuraiset jalat ja upea musta ompelukone kultaisin koristein.
Samalla se oli ompelupöytä, jota olin pitänyt opiskelija-asunnossani ja se oli ollut siellä epäkäytännöllinen. Ompelupöytä, jonka palautin takaisin lapsuudenkotiini. Ompelupöytä, jolle en nykyisessä kodissani keksinyt paikkaa. Ompelupöytää, jolle en keksinyt säilytyspaikkaa. Ompelupöytä, josta luovuin aivan väärin perustein.
Toistan itseäni, sillä jopa oli viisaasti sanottu: jos päätös tavaran jatkosta on tuskaisen vaikea tehdä, kannustaisin valitsemaan säilyttämisen luopumisen sijaan.
No mitä sitten tapahtui? No meillähän oli sitten rivarissamme omat kamat ja äidin kamat. Edessä oli siis vielä uusi karsintakierros. (Aikamoinen homma, mutta onneksi tein sen näin kaksivaiheisesti. Jos olisin reippahalla otteella luopunut, kuvien lasiesineitä ei olisi ollut kuvattavaksi.)
Sattuipa myös sellainen sananvaihto, josta en voi olla mainitsematta. Tämä keskustelu käytiin kälyni kanssa, joka oli myös mukana mukana vanhempieni talon tyhjennystalkoissa. Tällä kertaa puuhailimme meidän keittiössä ja silitin äitini vanhempien vanhaa kermakkoa.
Minä: Harmi, että tästä astiastosta en enää vain kermakko ja sokerikko jäljellä. Tämä oli tosi kaunis astiasto.
Käly: No niinpäs onkin. Siitä on siis muut osat mennyt vuosien saatossa rikki.
Minä: Niin, voihan sen tietenkin noinkin sanoa. Menihän se astiasto rikki, kun heitin sen jätelavalle…
(Disclaimer: Kierrätyskeskukset ovat täynnä vanhoja kahviastiastoja, eikä ne maksa mitään. Arabiat kyllä poimin sivuun ja annoin halukkaille ja myin loput Iittalan tehtaanmyymälän vintageosastolle. Surun keskellä joutuu priorisoimaan.)
Koronakuolinsiivous, 2020
Olen muuten tehnyt tänä keväänä myös koronakuolinsiivouksen! Poltin vanhat päiväkirjani.
