Valittu kansa on Antti Tuiskun paras levy

Antti Tapani, anna anteeksi, että en uskonut sinuun.

Minulla on nimittäin ollut kaksi vaikeaa päivää. Antti Tuisku julkaisi keskiviikkona sinkun “Valittu kansa” uudelta albumiltaan samannimiseltä albumilta. Kappale oli iso pettymys. Jos en olisi ymmärtänyt sanoja, olisin rakastunut päätä pähkää. Kappaleen mahtipongtisuus on upeaa! On omituista kuunnella kappaletta, jota samaan aikaan vihaa ja rakastaa.

Kirjoitin kaverini FB-seinälle: “Biisi kuulostaa hyvältä, jos vaan en kuulisi sanoja ja näkisi videota. Räyhäkkäkin sanoitus on ok, jos taustalla on sanoma (PMMP: Jeesus ei tule oletko valmis). Mä en kyllä löydy tästä biisistä mitään muuta sanomaa kuin sen että, kun on jo hanureista lauleltu, niin reaktion saamiseksi pitää ammentaa uskonnosta. Terkuin täti graninmaalta.“

Niin. Minä vihaan myös sitä hanuribiisiä (vaihdan aina radiokanavaa, kun hanuri alkaa soimaan), mutta rakastan Antti Tapania. Rakastan erityisesti balladi-Anttia ja kappaleita kuten “Läpi jään“, “Juuret“, “Hiton pelkuri“, “Itteni kaa kahdestaan“, “Blaablaa (En kuule sanaakaan)“, “Mä hiihdän”… Ymmärtänettä rakkauden - ja pelon siitä, että artisti kasvaa eri suuntaan kuin itse on kulkemassa. Otsikoissa ja radioaalloilla kun enemmän kuuluu bailu-Antti.

Teidän ei tarvi ku polvistuu
Avata napit ja avata suu

Olen kuunnellut ja kuunnellut Valittua kansaa. Lukenut sanoja ja halunnut löytää siitä jotain muuta kuin SM-session, johon yhdistetään raamatullista kuvastoa. Olen vihannut laulun sanoja samalla tavalla kuin Jason Derulon (feat. Nicki Minaj) Swalla-biisiä. (Radiosensuuri voisi olla joskus ihan paikallaan.) Jos oikein kaukaa hakee, niin Valitussa kansassa saattaa olla sanoma siitä, että kaikki ovat tärkeitä ja seksuaalisuus kuuluu kaikille, mutta aikamoisen kaivamisen takana se on.

Sitten luin Helsingin Sanomien artikkelin “Peto on palannut“ uudesta albumista, jota ei jutun julkaisuhetkellä ollut vielä kuunneltavissa. En ymmärtänyt jutun positiivista sävyä, eihän tämä mitenkään osunut yhteen omien tuntemuksien kanssa. Voisiko luvassa olla sittenkin hyvä levy?

Sain ensikosketuksen Antti Tuiskun Valittu kansa -albumiin kuntosalilla crosstrainerilla. Se oli huikea 40 minuutin sessio, suorastaan jumalainen. Rakastan crosstraineria, Antti Tuiskua ja tätä uutta albumia. Neljänkymmenen minuuttia oli täynnä hikoilua ja kylmiä väreitä. Nauroin, kun jumalalle sanottiin rukouksessa tuskastuneena, että “pidä tunkkis ja haista huilu”. (Olisin halunnut lisätä perään “vanha harppu“.) Tirautin muutaman kyyneleen kuolleelle äidilleni. Puskin crosstraineria ja pistin kuulokkeita pari pykälää kovemmalle.

Olin turhaan huolissani ja siksi minua hävettää, että epäilin Antti Tapania. Olen kaivannut, että voisin nauttia uskonnollisesta musiikista ja sen mahtipontisuudesta ilman uskonnollisuutta. En tiennyt, että tarvitsen juuri tätä levyä. Media nostaa varmasti otsikoita rienauksesta ja hävyttömyyksistä, mutta se on laiskaa journalismia ja levyn tulkintaa.

Olen kokenut uskonnollisen lapsuuden, mutta olen kirkosta ja uskosta irtautunut. En kutsu itseäni ateistiksi, ehkä agnostikko kuvaisi minua parhaiten? Sen tiedän että - jos jumalallisuutta on - minun jumalani ei tuomitse, ei vaadi itsensä palvomista, eikä ole huumorintajuton, eikä varsinkaan ole jumissa tuhansien vuosien takana. Liityin luterilaiseen kirkkoon 15-vuotiaana. Minut kastettiin helatorstaina ja kesällä pääsin ripiltä. Näin jälkeenpäin en tekisi samaa enää. Kun olin kasteella vain rippileirin, rippijuhlien ja ikäkausikokemuksen innoittamana, koko toimitus tuntui vain epämukavalta ja väärältä. (Eikä rippileiri ollut kuin korkeintaan vaivaannuttava viikko samojen finnisten kasvojen kanssa, joiden kanssa vietti jo muutenkin kaikki arkipäivät koulussa. Näytän myös rippikuvassani aivan kauhean nololta.)

Kirkkoon kuitenkin kuuluin rippikoulun seurauksena - tai luulin kuuluvani. Häitä suunnitellessa kävi nimittäin ilmi, että paperitöitä liittymisestäni ei oltu hoidettu loppuun, enkä näin ollen ollut kirkon jäsen. Liityin uudestaan ja vietimme kirkkohäät. (Minä, pakana, olen siis liittynyt kirkkoon jopa kaksi kertaa!) Kirkollinen vihkiminen oli huikea kokemus. Alttarille kävellessäni koin niin suurta lämpöä, että päättelin hommassa olevan jotain jujua. Kuuluin kirkkoon, koska minulla ei ollut mitään syytä erota. Lopulta erosin kirkosta, koska minulla ei ollut enää mitään syytä jäädä. (Myönnän, että viimeinen pisara on ollut kirkon jäykkä suhtauminen seksuaalisuuteen. En ymmärrä, miksi osa kirkon kenttää haluaa kieltää avioliiton osalta ihmisistä. Eikö se ole ihanaa, että ihmiset haluavat rakastaa, sitoutua ja elää ihmisiksi?!)

Kolmekymppisilläni koin samanlaisen valtavan lämmön ja rakkauden aallon, kun juhlatilasta oli sammutettu valot, kakussa paloi 30 kynttilää ja ystäväni lauloivat pimeässä onnittelulaulun. Katajanokan kattohuoneistoista tuli pyhä paikka, kun paikalla olivat minulle rakkaat ihmiset. Oma heimoni. Minun seurakuntani.

Paikallinen seurakunta järjestää viisivuotiaille aina synttärijuhlat. Myös me osallistuimme, kun esikoinen täytti viisi vuotta, ja hämmennyin entistä enemmän. Lapsille esitettiin näytelmä, jossa oli huorin tekevä nainen, jonka kaikki muut torjuivat, mutta kuitenkin yksi hyvä mies kutsui kotiinsa. Ei ihan nappivalinta viisivuotiaille. Sitten soitti bändi. Esikoinen ja tarhakaverit innostuivat musisoinnista niin, että intoutuivat tanssimaan kappaleen tahdissa, jonka sanoitus oli kutakuinkin “Jeesus on pop, Jeesus on kiva“. Huolestuneena lapset kuitenkin paimennettiin puolikaareen istumaan hiljaa. Olin hämmentynyt. He olivat saaneet sopimattoman näytelmän jälkeen lapset innostumaan laulusta “Jeesus on pop, Jeesus on kiva“, mitä muuta olisi seurakunta voinut toivoa? Olisin halunnut nähdä pastorin liittyvän lasten joukkoon helmat heiluen. Meidän kaikkien olisi pitänyt olla lasten kanssa jammailemassa.

Kun erosin kirkosta, olisin halunnut tehdä asiasta Facebook-päivityksen, puhua siitä kaikille, suorastaan julistaa sitä, miten iso JA IHANA asia elämässäni oli tapahtunut. Palaset olivat loksahtaneet paikalleen ja olin valtavan helpottunut ja iloinen siitä, että olin vihdoinkin löytänyt oman vakaumukseni ja toiminut sen mukaan. Samalla omille harteille siirtyi vastuu. Vaikka en kuulu kirkkoon, enkä usko minkään uskonnon olevan enempää oikeassa kuin toinen, uskon hyvyyteen ja rakkauteen. Enää en voi siirtää hyvyyttä ja hyvän tekemistä kirkolle. Lämpö ja rakkaus pitää tulla minusta itsestäni.

“Pidä oma sydän puhtaana“ on minun tieviittani. Se kertoo kaiken tärkeän elämästä ja elämisen taidosta, mutta onhan se vaikeaa. En luultavasti ikinä anna anteeksi sitä, kun naapuri pölli edellisessä taloyhtiössä meidän autotallin. Tunnen edelleen suurta vahingoniloa, sillä saimme myöhemmin viereisen autotallin, joka oli isompi kuin pöllitty talli. Meidän tallissa oli myös oli ikkunat.

Onhan se myös vähän yksinäistä ja surullistakin uskoa siihen, että lopulta ei ole muuta kuin me. Lapsuuden uskon mukainen ajatus siitä, että on olemassa joku, johon nojata tiukan paikan tullen, on ihana. Samaan aikaan uskon kuitenkin jokaisessa meissä olevan sama vahvuus ja hengellisyys rakennettuna sisään. Ollaan aika ihmeellisiä kaikki!

Crosstrainerin humistessa ja Antti Tapania kuunnellessa ehtii miettiä kaikenlaista, joten olen pahoillani, tämä teksti jatkuu vielä.

Vihasin lukiossa filosofiaa, jo yksi pakollinen kurssi oli aivan tuskaa. En ole ikinä pitänyt ihmisistä, jotka väittelevät vain väittelemisen ilosta. Vihaan heitä yhtä paljon kuin autotallin pöllijöitä. Viime aikoina olen kuitenkin ihmetellyt, miksiköhän vihasin filosofiaa? Olen sanamäärästä päätellen oman elämäni Chidi. (The Good Place, Netflix. Katso, ellet ole katsonut jo. Huikea sarja kuoleman jälkeisestä.)

Toinen ratkaiseva hetki tapahtui kummityttöni konfirmaatiossa. Olen aina ristinyt käteni ja painanut pääni kirkossa kohteliaisuutta tilaisuutta kohtaan. Tällä kertaa kirkollisen toimituksen läpikäynti oli vaikeaa. Onneksi takanani istui innokas veisaaja, jonka kanssa lauloimme virsiä kilpaa. Ensimmäistä kertaa tunsin, että kirkkoon saapuminen oli vastoin omaa katsomustani. Olin helpottunut, että meitä ei oltu pyydetty siunaamaan kummilasta. Ymmärsin, että tyhjän eleen sijaan, haluaisin mieluummin keskustella lapsen kanssa, millä tavalla näen maailman. Uskon, että se olisi paljon arvokkaampaa ja tärkeää nuoren etsiessä omaa paikkaansa maailmassa.

On ristiriitaista olla uskonnoton, kun omaan historiaan ja kansalliseen perinteeseen kuuluu niin paljon kirkollisia piirteitä. Jos perinteistä ja juhlista riisuu kirkolliset viitteet, jäljelle ei jää edes rankaa. Juhlimisessa tärkeää on juuri perinteet ja rituaalit, ja vaikka nyt on vallalla trendi, että perinteistä ja rituaaleista luovutaan ja tehdään kaikesta “oman näköiset“, toistossa on jotain valtavan lohdullista. Antti Tuiskun levy omii anteeksipyytelemättä kirkollisen kuvaston maallistuneelle maailmalle. Samaan elämään mahtuu sekoilu diskossa ja tarve hengellisyyteen.

Voi vitsit, tämä Antti Tuiskun levy on kamalan tärkeä! Tulen kuuntelemaan sen puhki, nyt on menossa ehkä kymmenes soitto. En ole laskenut. Yhdestä asiasta olen kuitenkin Antin kanssa eri mieltä. Kaiken sun sikailun anteeks saat. Sanon aina lapsille, ettei saa sikailla, ja tämä tekee hallaa erinomaiselle kasvatustyölleni.

Koko levy kiteytyy minusta kappaleeseen “Kahvia ja pullaa”.

Niin sitä että löytyskö hiihtoliitto
Tai joku mikä pervoilukerho vaan
Missä mäkin saan madonnaa
Sunnuntaisin laulaa
Hengen ja tiedon seura
Tai joku mikä virveliryhmä vaan
Missä vetää saan muiden kaa
Kahvia ja pullaa

- -

Kenenkään ei tarvii yksin olla
Koko kylä jeesaa jos on huolta
Joltakin jos puuttuu velhoviitta
Yhdessä se virkkaillaan

Ja tarjolla taas on pullaa ja hyvii voileipii
Voi Jeesus mä haluun niihin bileisiin

Lopulta kaikki tarvitsevat vain rakkautta, hyväksyntää, kahvia ja pullaa. Ihana levy. Kuunnelkaa Anttia, menkää lenkille ja soittakaa vanhemmillenne. <3