Sitä mikä on totta

Kirjoita siitä mikä on totta, neuvoi ystävä, kun tuskailin sanojen kanssa. Rakastan sanoja ja lauseita, mutta olen julmasti vuosien varrella hylännyt ne. Rakastin kirjoittamista niin paljon, että halusin tehdä jotain muuta. En halunnut toimittajaksi, sillä se tuntui uhraukselta. En halunnut kirjailijaksi, koska se tuntui liian pelottavalta. 

Ylin kuva kukista on kuva siitä, jonka haluaisin olla totta.  Haluaisin tämän blogin olevan kuvan kaltainen. Omasta puutarhasta poimittuja ruusuja, eriparituoleja, kaunista sivuvaloa, pysähtymistä kauneuden äärelle. Harkittu ryppy pöytäliinassa.

Tämä ei ole tällä hetkellä mikään blogi, sillä ylin kuva ei ole totta. 

Elämä on hätänakki ruokaa laittaessa päiväkodin jälkeen, joka tällä kertaa on eilinen hampurilaissämpylä ketsupilla.  (Kun on kolmas lapsi, saa syödä hampurilaissämpylän vain ketsupilla tai tortillan ketsupilla ja maissilastuilla. Hyvä siitä tulee silleenkin.)

Totta on taulu Kierrätyskeskuksesta, joka koko muu perhe vihaa ja minä rakastan. Totta on vielä laataton keittiö ja se, että meillä saa istua keittiön tasoilla syömässä sitä ketsuppisämpylää, kunhan nostaa jalat ylös, kun tarvitaan laatikoista jotakin. Voi olla, että tämä talvi mentiin hivenen liian pienellä fleece-kerrastolla, mutta hyvin se meni vielä ja lämmittikin.

Epäilen, että jään kaipaamaan kirjoittamattomia sanoja ja hätänakkiarkea enemmän kuin kuvia kuratoidusta elämästä, jota ei oikeasti ole.