Paidasta mekko (eli tarina siitä, miten kangasjemma sai huutia ekan kerran)
Tänään meidän momo-karavaani, eli moderni & vaatimaton lähiöposse lähti aamubrunssille toiseen momo-lähiöön. Viiskytlukulaisen talon rappukäytävässä lämmitti erityisesti mieltä ovikoriste, joka ei ollut väsynyt kranssi, vaan viiri! Oi, se oli niin pirteä yllätys, että hetken jo pohdin pitäisikö vaihtaa kyläpaikkaa. Tuon oven takana ei voi asua muuta kuin mukavia ihmisiä! Suvun asunnosta leijaili sellainen jumalainen vastaleivottujen herkkujen tuoksu, että en rimpauttanut itseäni kuokkavierailulle naapuriin. (Olisikohan pitänyt valehdella olevansa Helsingin Sanomien Asuminen-liitteestä?)
Kyllä se on vastaleivottu sämbylä, joka saa muikealle tuulelle.
Olen hieman väistellyt teemaa "kaikki kangasvarastoni". Nyt on kuitenkin aika ottaa härkää särvistä ja tunnustaa, että varasto on laaja. Kankaita on paljon. Monia ihania suosikkeja, tietenkin paljon myös sellaisia, joista aika on jo kulkenut ohitse. Muutossa karsin kankaista pois sellaiset ilmiselvät loppuelämän hillot ja nyt pitäisi saada muutettua säästetyt kankaat johonkin muotoon. Jos en saa jemmoja hupenemaan, armoa ei löydy enää. (Ehkä.)
Sen lisäksi, että kangasvarastossani on pakka poikineen, minulla on vielä sen sortin mielenlaatu, että mikään muu kuin paras ei kelpaa. Ja kun etukäteen on jo rima liian ylhäällä, projektit jää helposti seisomaan. Kun ei löydy oikeaa puikkokokoa, kun ei ole kangastilkkuja varten oikeanlaista alustaa ja leikkuria, kun ei ole välineet kohdallaan, että voisi pukata sitä priimaa tulemaan. Seuraava käänne on ennakoitavissa. Ei tule valmista ei. Aina puuttuu väline ja aina löytyy purettavaa.
Niinpä.
Pari kuukautta sitten pohdiskelin suuria ajatuksia. On minunlaisia neulojia, jotka tikuttavat mallitilkkuja eri puikoilla, laskevat silmukoita, muuntavat ohjeista täydellisiä. Purkavat, kun tulee virhe. Purkavat, kun voisi näyttää paremmalta. Neulovat uudelleen. Ehkä joskus saavat valmista. Sitten on niitä neulojia, jotka antavat piutpaut mallitilkuille ja tikuttavat menemään.
Filosofinen funtsailu sai heittäytymään villiksi ja
neuloin pikkujätkän neuletakkiin hihat tasona
. Ajatelkaa miten villi olin! En jäänyt enää hetkeksikään odottamaan, että löydän sopivat puikot kokoa 5,5 pienen hihan neulomiseen pyörönä, vaan otin riskin, neuloin tasona ja hyväksyin sen, että hihaan tuli sauma. Hurjaa.
Tiiättekö mitä sitten tapahtui? Villatakista tuli valmis. Joo-o! Valmis! Ihan aikuisten, lasten ja vanhustenkin oikeasti. Kahden neulotun ja puretun hupun jälkeen noudatin uutta filosofiaani ja teinkin takkiin korkeat kaulukset. Ja siitä tuli valmis. Ja tosi hieno. Hihasaumasta ja puuttuvasta hupusta huolimatta.
Nyt ei kuitenkaan puhuta siitä villatakista sen enempää (vaikka se on kyllä ihan supercool), vaan filosofiksi ryhtyminen voimaannutti minut tarttumaan kangaspinoon. Noloimmat jemmailuni on kotikonsultin vanhat kauluspaidat, joista tulee räheitä tyttöjen mekkoja, jos joku ne vaan joskus ompelisi.
Edellisen tein noin kaksi vuotta sitten, eli ihan äsken
.
Ompeluhommissa aiheuttaa paljon päänvaivaa Hobby Hallista vuosia sitten ostettu bulkkikone, jolla ei pysty ompelemaan suoraa tikkiä. Nyt uuden perfektionismin kuopanneen elämänasenteen mukana päätin vähät välittää siitä. Tästedes olen boheemi ompelija, joka tekee just niin härskiä tikkiä, kun sattuu tulemaan.
Inspiraationlähteenä oli tämä kuva Ohbabystyle.comista.
Yksinkertainen kesämekkonen, jonka voi heittää päälle kaupungille tai uimarannalle. Pinosta nousi esiin se kaikkein eleettömin ja tylsin kauluspaita. Ei värikanttauksia, ei mitään ylimääräistä. Söpöt pikkuhihat ja kevyesti laskostettu alaosa. Tykkään paidasta mekko -projekteissa siitä, että valmiista hamosesta tunnistaa sen olleen aiemmin valkokaulustyöläisen univormu. Siksi tässäkin kaulukset ovat tallella ja helma alkuperäinen aaltoileva. Ettei hameesta olisi tullut liian tylsä, tein siihen pienet pilvihihat. Ei kaavoja, vain sakset ja vanha paitamekko mallina. Sitten raakaa saksimista, hätäistä siksakkia, paljon nuppineuloja ja nopeasti valmis kesämekkonen. Uuden ideologian mukaan kuvaräppäsyt kännykällä järkkärin sijaan. Kuvaus suoritettiin pöydän päällä, koska "lattiaan ei saanut koskea tai kuolee".
Kukaan ei kuollut, en minäkään, vaikka tehtiin räkä poskella. Jes. Tällä jatketaan.
