Päästän irti

Himpun vaille seitsemän vuotta meille syntyi vauva. Pieni ihana, joka aloitti kaksi viikkoa sitten koulun. Nyt jo? Mihin ne seitsemän vuotta oikein katosivatkaan?

Kesälomalla olimme tuhlailleet Ikeassa ja söimme halpapehmiksiä sohvilla kassojen luona. Ihmettelimme miehen kanssa kassoilta valuvia nuoria opiskelijoitaan vanhempiensa kanssa. Muuttamassa omaan kotiin. Ekaa kertaa. Mamma ja pappa betalar nyt, mutta kohta ollaankin omillaan mitättömän opintotuen varassa. Ilmassa pystyi tuntemaan muutoksen tuoman jännityksen. Omamme istuivat vielä sohvalla syömässä pehmistä. Insinööriluonteina laskimme, että meidän laina-aikaa on jäljellä enää 2/3. Nyt on jo ensimmäinen kolmannes kulunut ja ihan pian, ihan pian on meidän vuoromme olla Ikean kassajonossa esikoisen kanssa. Ja. Päästää. Irti.

Hui. En halua edes tietää, millaisessa tunnemyrskyssä silloin soudan. Koulun aloittaminenkin on jo ollut (äidille) niin rankkaa.

Vaille seitsemän vuotta sitten oli omituista olla ilman vauvaa. Muun muassa lähibussissa istuessa tai autoa ajaessa kumppanina oli ihan uudenlainen tunne. Tunne siitä, että vaikka minä olen tässä yksin, minulla on vauva! Minulla on lapsi! Hän odottaa kotona, hän ei ole täällä, mutta tässä lilluvassa universumissa minulla on lapsi. Tunne on sellainen hömelö pohjavire, joka vieläkin iskee silloin tällöin, kun olen yksin.

Ensimmäiset kouluviikot ovat kuluneet erityisen haikeuden vallassa. Haikeuden, jonka tunnistan edellä mainitun vastakohdaksi. Tunnen sisuskaluissani sen, että tässä universumissa minulla on lapsi, mutta en konkreettisesti tiedä, missä hän on. Minusta on revitty irti jotain niin tärkeää ja ihanaa, että sen irti päästäminen on vaikean haikeaa.

Ikean kassoja odotellassa tiedän kuitenkin, että näin se menee. Vaikka minusta tuntuu pahalta, niin minun kuuluukin päästää irti. Lapsen kasvaessa hänen reviirinsä laajenee ja loittonee. Pieni askel kerrallaan. Puhelin kainaloon, avaimet kaulaan. Täältä minä tulen maailma!

Kotiin saa aina tulla, kulta.