Minulla on huono blogi
Minulla on huono blogi. Sen lanka on häviksissä. (Yritän olla juhlablogi, ehkä hieman myös sellainen räkä poskella -sisustusblogi.) En bloggaa tarpeeksi usein. Minulla ei ole suunnitelmaa, eikä kunnianhimoa viedä blogia eteenpäin. Silti tiarameiningit keikkuvat verkossa jo kuudetta vuotta.
Miksi ihmeessä?
Olen kirjoittanut päiväkirjaa yhdeksänvuotiaasta asti. Vuodatin paperille teini-iän ihastukset, ensirakkauden, sydänsurut. Ilot ja murheet. Harmin ystävyyden kiemuroista ja ilon, kun löysin ystävät, joiden kanssa kiemurointia ei ollutkaan.
Noita muistiinpanoja ei ole enää, sillä henkilökohtaisessa päiväkirjassa on yksi huono puoli: sinne harvoin tulee kirjoitettua kovin laadukasta tekstiä ja aika usein kirjoittaminen on negatiivispainotteista. Ainakin itselläni. (Ja okei, jos joku on mulle joskus runon kirjoittanut, niin se on kyllä tallessa.)
Vähän päälle parikymppisenä päiväkirjat siirtyivät verkkoon. Pienelle rajatulle yleisölle kirjoittaminen oli antoisampaa vuorovaikutteisuuden vuoksi, mutta myös siksi, että lukijoiden vuoksi tuli hieman harkittua, mitä ja miten kirjoittaa. Verkkopäiväkirjojen kaudella ymmärsin myös painottaa kirjoittamista iloisiin ja mukaviin asioihin. Näin pystyin muokkaamaan omaa sisäistä maailmaani, minimoida kurjan vaikutuksen ja oikein buustata mukavien ja kivojen juttujen vaikutusta. Näihin muistoihin on myös mukavampi palata, sillä silloin ei tarvitse tuntea omista ajatuksistaan myötähäpeää. Sensuroimaton paska on sensuroimatonta paskaa, kirjoitti sen minkä ikäisenä tahansa.
Joo. Onhan se aika pöllöä, että yläkerrassa asuu perhe, joka heittää biojätteet ikkunasta takapihalle, mutta tarvitseeko siitä ottaa kierroksia? Ei. Ei kantsi.
Sitten tuli tämä blogi. Oma areenani kaikelle hömpälle ja hauskalle, mutta ennen kaikkea muistikirja. Muistikirja juhlien tarjottavista, koristeluista, jouluista. Tapettivillityksistä ja haaveilusta. Muistikirja, johon voisi palata, kun miettii syntymäpäivän ruokia, eikä muista perunasalaatin ohjetta, joka meni kuin kuumille kiville silloin joskus.
Minun on kuitenkin tunnustettava, että on aika vaikeaa pitää matalan riman blogia, kun tietää, millainen blogin "pitäisi olla". Pitäisi olla säännöllistä julkaisua, tietoa, tunnelmia, kauniita kuvia, hyviä ideoita ja niin edelleen. Vaikka en edes halua sitä!
Aina kun blogissa pahoitellaan hiljaisuutta tai pohditaan sitä, että nyt pitää pitää taukoa, niin minua harmittaa. Miksi pitää selitellä? Blogien ihanuus ja kiehtovuus on juuri siinä, että se on kurkistus ihmisten elämään. Jos ei jaksa kirjoitella, niin älkää kirjoitelko! Jos tympii koko touhu, niin sitten voi pitää lomaa ilman eri ilmoitusta! Kun blogi muuttuu kaupalliseksi, sen taika katoaa poikkeuksetta.
En bloggaillut juurikaan remontin aikana, koska työmaa harmitti. Nyt olen mieheni ottamien kuvien varassa, sillä vain hän on ottanut siloittelematonta kuvaa siitä, millaista oli elää remontin keskellä. Miehen kuvista näen, millaisen muodonmuutoksen kotimme on käynyt läpi, sillä edelleen näen itse vain puuttuvat listat, vanhan lattian ja väsyneet markiisit.
Oma syntini on, että en ole bloggaillut, vaikka se on suuri ilo itselleni. Nyt hakiessani muistiinpanoja huomaan, ettei niitä ole! Ainoa meriittini on, että blogi sitkeästi keikkuu bittiavaruudessa. Selittelemättä. Ehkä vähän noloo, mutta silti mun oma ja kiva juuri siksi.
(Kuvassa suunnistussynttäreiden pöytä. Saniaisilla ja pojan vanhoilla sieniaskarteluilla metsätunnelmaa. Olen tullut punkkariksi näissä juhlajutuissakin. Niistä lisää. Joskus. :D)