Westend, Suvi Vaarla {Eli tervetuloa Spoilaajien kirjakerhoon!}

Olen lukenut viime vuoden aikana enemmän kuin pitkään aikaan. Kun suljen kirjan, kaipaan usein muiden ajatuksia kirjasta. Silloin guuglaan hulluna ja löydän vain kirjablogipostauksia, joissa varotaan astumasta juonipaljastusten miinaan. Minä kaipaan spekulaatioita! Paljastuksia! Teorioita! Ajatuksia!

Tervetuloa siis Spoilaajien kirjakerhoon! Täällä roiskuu juoni siihen malliin, että eteenpäin ei kannata lukea, jos tapoihisi ei kuulu kurkkia viimeiselle sivulle, kun olet sivulla 87. (Kyllä, näin teen, eikä hävetä yhtään.)

Westend, Suvi Vaarla

Sain juuri loppuun Suvi Vaarlan Westendin. Tätä kirjaa on suositellut moni, joten varovaisella kiinnostuksella tartuin kirjaan. Pidin kirjasta, mutta oloni on sen suhteen myös hieman hämmentynyt.

Tunnistin ajankuvan. Esimerkiksi Berliinin muurin sortuminen oli juuri sellainen hetki kuin kirjassa kuvattiin. En ole ikinä nähnyt aikuisia niin poissa tolaltaan, riemuissaan, suoraan sanottuna ihan sekaisin. Lapsen silmin Berliinin muurin sortuminen oli aikamoinen hässäkkä.

Vastaavanlaisia, pieniä samaistumispisteitä oli paljon. Lapsuuden, nuoruuden ja varhaisaikuisuuden maailma oli maalattu kirjaan hyvin tarkasti. Se oli maailmaa, jossa ensin juhlissa tarjottiin sillivoileipiä, sitten patonkia ja caesar-salaattia. Nyt sillileipiä ei muista enää kukaan ja caesar-salaattikin on jokapäiväinen jokapaikan lounas.

Itse kirjan juju, nousu ja tuho, jättää minut kuitenkin kylmäksi. Tiedän, että 90-luvun lama oli kauhea, monia koskettava tragedia. Omassa lapsuudenperheessäni vain toinen vanhemmista oli silloin töissä. Itse korjasin laman jälkiä pankin perinnässä 2000-luvun alussa. Lainapaperit olivat hurjaa katsottavaa. Kuudentoista (16!) prosentin kiinteällä korolla tuskin kukaan enää tänä päivänä nostaisi lainaa. Lainasaatavien keskeltä nousi esiin kuntia, joissa pankeilla oli selvästi ollut hövelimpi linja. Numeroiden takana oli välillä todella surullisia kohtaloita.

Westend osuu lähelle, mutta kuitenkin kauas. Juppinousukiito pääkaupunkiseudulla, muskeliveneet ja kreisit synttärijuhlat ovat todella kaukana oman elinpiirini 80-luvusta. Kreisein kokemani synttärijuttu oli mehuboolissa kelluvat kynttilät.

Aika ennen ja jälkeen laman piirtyy omassa henkilöhistoriassani selvästi. Vanhempani rakensivat talon ja lama iski kesken kerrostaloasunnon myynnin. Omassa pihapiirissämme oli myynnissä kaksi samanlaista asuntoa. Toisessa oli vaatehuone, meillä vaatehuoneen tilalla oli sauna. Vanhempani saivat asunnon myytyä, emmekä jääneet kahden asunnon loukkoon; toinen asunto jäi vuosiksi myymättä.

80-luvulla ennen lamaa asuin kaupungissa lähiössä; 90-luvulla maaseudulla pienessä kunnassa. Erityisesti maaseudulla perheet olivat hyvin homogeenisiä. Oli talo, pari autoa. Vanhemmat olivat joko maanviljelijöitä tai kävivät kaupungissa töissä. Joidenkin perheissä saattoi olla työttömyyttä. Kukaan ei noussut suuntaan eikä toiseen esiin.

Tämä on ehkä suurin kokemani ristiriita kirjan tarinan kanssa. Turun liepeillä, maalaispitäjässä Westendin kaltaiset hulluttelut olivat varsin kaukainen maailma. Kirjan päähenkilön isän yritys LP-Invest oli iso kiinteistöyritys, jolla oli työntekijöitä, pramea toimitila valokyltteineen Helsingissä. Itse koen, että 90-luvun epäreiluus iski erityisesti “tavallisiin ihmisiin”. Yrittäjyyteen kun aina kuuluu tietynlainen riski. 90-luvulla lakosi myös niitä, jotka eivät tienneet ottaneensa riskiä. He olivat niitä, jotka olivat taanneet lainan ja joutuivat maksumieheksi. Niitä, joille oli myönnetty järjettömiä lainoja, mitättömällä maksukyvyllä. Se, että 90-luvun lama iski ja vei tajun, ei vaatinut lihavia vuosia, nousukiitoa, isoa taloa halutulla alueella ja ministereitä juhlissa. Lama saattoi sivaltaa vaikka maanviljelijää, joka oli rahoittanut uuden traktorin valuuttalainalla.

Lama-ajasta ei ole juurikaan Suomessa kirjoitettu, joten siksi minusta on mielenkiintoista, että kirjassa kuvatut kohtalot ovat toistensa kaltaisia. Päähenkilön isä tappoi itsensä, parhaan ystävän isän kuolemasta heitetään sama epäilys ilmaan, kolmannen isä puki aamuisin puvun päälle ja lähti “töihin“, eli baariin. Alkoholismia oli jokaisessa näissä kolmessa perheessä. Variaatiota taloustuskan keskellä oli kuitenkin enemmän ja sen kuvausta olisin kaivannut kirjaan. Toisaalta tässä saattaa nousta esiin alue-ero. Turun liepellä aseman menettäminen ei ollut yhtä näkyvä asia, kun sitä asemaa ei alunperin ollutkaan.

Millaisia lama-ajan muistoja teille heräsi kirjasta? Tunnistitteko te kirjan luoman kuvan statuksesta ja sen kadottamisesta? Kaipasitteko te myös toisenlaista lama-ajan kuvausta kirjaan?