Haikea muutto
Olemme asuneet melkein kuukauden uudessa kodissa ja edelleen minua vaivaa valtava koti-ikävä. Miten pieneen kolmioon voikaan rakastua näin paljon? Kyllähän meidän kohta viisihenkinen perhe olisi vielä mahtunut 68 neliöön, mihin ihmeeseen me muka lisätilaa tarvitsemme? No hoitopöydälle, pinnasängylle, koululaisen työpöydälle ja muille pikku seikoille... Mutta miksi tämä muutto on niin haikea? Suolaa haavoille on törmätä Oh happy day -blogin tyylisiin
. Kyllä minäkin olen "a big believer in living in small, edited spaces"! Uskottelen, vaikka taidan sittenkin olla liian mukavuudenhaluinen.
Rakastin tuota asuntoa. Jokaista sen toimivaa neliötä, ihania ikkulautoja, keittiön ikkunasta laskeutuvaa aamuvaloa. Jopa jokaista rappusta, jotka piti neljänteen kerrokseen kivuta monta kertaa päivässä. Tässä asunnossa olen huutanut ensimmäistä kertaa parvekkeella "syömään!" Samalla parvekkeella olen katsonut, kuinka esikoiseni ajaa ensimmäistä kertaa pyörällä ilman apupyöriä.
Tässä asunnossa olen kattanut juhlapöydän jos toisenkin. Tässä asunnossa söimme blinejä keittiössä olohuoneen ruokapöydän sijaan uutena vuotena, kun posket punaisina tulimme kotiin katsomasta raketteja. Tässä asunnossa on möksätty rappukäytävässä, rakastettu ja itketty.
Muistothan rakkaan kodin tekevät, eikä ikkunalaudat, joiden perään nyt niin kovasti suren. Ehkä haikeuden jälkeen on tilaa uuden kodin muistoille?
